Pelot toteen: onko sairastuminen ulkomailla niin kamalaa kuin pelkäsin?

Yksi suurimmista huolenaiheistani tutkijavaihdossa oli sairastuminen ulkomailla. Sairaana ei jaksa hoitaa edes tavallisia helppoja asioita, saati sitten etsiä hoitoa ja lääkkeitä sekä tutustua byrokratiaan vieraalla kielellä.

Sairastaessani taannun täydelliseen lapsimoodiin, enkä tee itse mitään, minkä joku suostuu puolestani tekemään. Joskus jopa pyydän iskää hakemaan minut Naantaliin porukoiden luo sairastamaan ja lepäämään. 😀 Tavallisetkin flunssat kestävät mulla helposti viikon ja saan herkästi jälkitauteja. Kurjan olon lisäksi tällaiselle ekstrovertille jo muutama päivä omassa seurassa on tuskallista ja yksinkertaisesti umpitylsää.

Sain oikeuden Suomen sosiaaliturvaan, koska olen suomalaisen työnantaja lähettämänä työntekijänä ulkomailla ja oleskeluni kestää alle vuoden. Jos suomalainen asuu väliaikaisesti ulkomailla, hän voi hakea kuulumista Suomen sosiaaliturvaan Kelalta tai Eläketurvakeskukselta. Yleensä alle vuoden ulkomailla tilapäisesti asuvat kuuluvat Suomen sosiaaliturvaan eli saavat mahdollisuuden Kelan etuuksiin, kuten Kela-korvauksiin lääkkeistä ja sairaanhoidosta, myös ulkomailla asumisen aikana. Hakemus kannattaa laittaa menemään ajoissa, koska käsittely vei jonkin aikaa.

En tiedä, mikä optimismi muhun iski, kun ajattelin, että käyn sitten vain Suomessa lääkärissä, reissaanhan Turkuun melkein kerran kuussa. Heti, kun pakkaset tulivat, liiankin tuttu kurkkukipu iski. Jatkoin optimismia kuvittelemalla, että selätän taudin pysymällä neljän seinän sisällä ja juomalla teetä hunajalla. Lopulta nöyrryin ja totesin, että en ole vieläkään työkunnossa ja minun on pakko käydä täällä lääkärissä.

Kaikki Viron kansalaiset kuuluvat sairasvakuutuksen piiriin ja ovat oikeutettuja samantasoiseen hoitoon riippumatta siitä, maksavatko he sairasvakuutusveroa vai eivät. Ulkomaan kansalaiset voivat liittyä sairasvakuutusjärjestelmään tietyin ehdoin, mutta vaihto-opiskelijoita kehotetaan yleensä ottamaan yksityinen terveysvakuutus. Lisätietoa vakuutuksista Tarton yliopiston sivuilla.

Viron terveydenhuoltojärjestelmä perustuu perearsteille eli perhe- tai omalääkäreille. Järjestelmä eroaa suomalaisesta omalääkärijärjestelmästä siten, että perhelääkäri on aina ensisijainen kontakti. Systeemi on varmasti mukava ja toimiva, jos siihen syntyy, ja kuntalaiselle valitaan oma perearst jo vauvana.

Joku fiksumpi ihminen olisi hoitanut asian kuntoon terveenä, mutta minusta tuntui oudolta valita lääkäri, jolla en mahdollisesti kävisi kertaakaan. Huono ajatus. Älkää olko niin kuin minä. Kiireettömästi asia hoidetaan lähettämällä tai viemällä hakemus valitsemallesi perhelääkärille, joka vastaa seitsemän työpäivän kuluessa, pystyykö hän ottamaan sinua potilaaksi. Lisätietoa ja hakemuslomakkeita löytyy Haigekassan eli paikallisen Kelan sivuilta englanniksi ja viroksi.

Koska ei ollut vaihtoehtoja, aloitin noin kahden tunnin soittelun viroksi eri lääkäriasemille, joiden yhteystiedot löytyivät Tarton kaupungin sivuilta (viroksi). Perhelääkäreillä on potilaskiintiö, jota ei voi ylittää. Tältä sivulta voi hakea lääkäreitä, jotka ottavat vastaan uusia potilaita. Jouduin kuitenkin soittamaan viiteen eri paikkaan, ennen kuin löytyi lääkäri, joka voi ottaa minut vastaan. Jotkut lääkäreistä pystyivät ottamaan vastaan ainoastaan heille määrätyn kaupunginosan asukkaita, ja toiset eivät palvelleet kuin paikallisen sairasvakuutuksen piirissä olevia potilaita.

20181205_171322
Lääkäriasema oli tyylikkäässä vanhassa kivitalossa.

Lopulta soitin yhteen yliopiston vaihtari-infossa annettuun numeroon, joka löytyi listasta kansainvälisiä opiskelijoita palvelevista lääkäreistä. Sain ystävällistä palvelua ja ajan seuraavalle päivälle. Lääkäri oli tosi mukava ja puhui viroa hitaasti ja ymmärrettävästi. Sain lääkkeitä poskiontelovaivoihin ja määräyksen levätä edelleen. Ilman sairasvakuutusta yleislääkärin vastaanotto maksoi mulle 20 euroa, eli hinta oli hyvin kohtuullinen.

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen: kyllä ja ei. Kotona möllöttäminen ilman poikaystävää, kavereita ja vanhempia on kurjaa ja yksinäistä. Perutut menot harmittavat vielä enemmän, koska olen täällä niin vähän aikaa, eikä toista mahdollisuutta välttämättä tule. Toisaalta lääkäri oli ihana ja kaiken nuhan ja kurkkukivun keskelläkin olin ylpeä itsestäni, kun osasin kertoa oireistani viroksi ja vastata lääkärin kysymyksiin. Jos siis meinaa sairastua ulkomailla, suosittelen Viroa.

Mainokset

Lemmikkieläinpassin hankkiminen

Kun lemmikin kanssa matkustaa EU:n sisällä, sillä pitää olla lemmikkieläinpassi. Kuulostaa viralliselta ja myös näyttää.

Toisin kuin ensin luulin, lemmikkipassia ei myönnä poliisi vaan tietysti eläinlääkäri. Lemmikkipassia varten vaaditaan terveystarkastus, tunnistesiru ja rabies- eli raivotautirokotus. Rabiesta ei juuri esiinny Suomessa, mutta se voi tarttua kissoihin ulkomailta. Tunnistesirun voi pyytää eläinlääkärissä passin tekemisen yhteydessä. Kissoille se laitetaan niskaan pienellä neulalla, toimenpide ei siis vaadi nukuttamista tai rauhoittamista. Koko homma on nopea, jos kissat eivät pistä vastaan niin kuin Donna päätti tehdä. 😀

HUOM. Eläinlääkärissä sanottiin, että passi pitäisi tehdä noin kuukautta ennen matkaa. Eviran sivuilla lukee 21 päivää, mutta se oli mennyt minulta ohi. Onneksi olin kuitenkin varmuuden vuoksi liikkeellä hyvissä ajoin.

Aiemmin kissoiltakin on vaadittu heisimatolääkitys (ekinokokki), kun tullaan muualta Euroopasta Suomen rajan yli. Eviran sivujen mukaan heisimatolääkitys vaaditaan vuodesta 2012 alkaen vain koirilta.

Tiedän, että kaikki mietitte nyt samaa: tuleeko lemmikkipassiin kuvat lemmikistä? Vastaus on, että kuvan saa laittaa, mutta se ei ole pakollinen. Donnan ja Fiinan kuvat eivät ehtineet vielä tälle matkalle. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ottaa niistä näitä söpöjä virallisia passikuvia:

Kissojen passikuvat
Vasemmalla Fiina, oikealla Donna.

Lisää tietoa lemmikkieläinpassista löytyy Eviran sivuilta.

Museopäivä ja odotettu vieras

Tällä viikolla rakas Juha oli käymässä Tartossa, jee! Molemmilla oli valitettavasti kädet täynnä töitä, joten mun päivät meni yliopistolla ja Juhan kahviloissa ja kirjastoissa. Silti oli parasta, kun sai vaihtaa ajatuksia lounaalla sen sijaan, että olisi vain jutellut illalla Skypessä.

Torstaina mun virontuntini jälkeen päätimme napata itsellemme ihanan museopäivän verran yhteistä aikaa. Bussilla 27 suuntasimme Eesti Rahva Muuseumiin eli Viron kansallismuseoon ja Tagurpidi majaan eli Ylösalaisin taloon.

20181004_153356

Eesti Rahva Muuseum avattiin uusissa tiloissa 2016 ja museossa hyödynnetään kekseliäästi kaikkia modernin näyttelynrakentamisen mahdollisuuksia. Kannattaa ehdottomasti käydä, jos tulee Tarttoon!

Olen käynyt Uraali kuju -näyttelyssä (Uraalin kaiku) konferenssireissulla 2017 tunnin opastetulla kierroksella, mutta siinä ehti saada vain pinnallisen kuvan näyttelystä. Suomalaiset (ja jopa eräät suomen kielen maisterit) tietävät valitettavan vähän suomalais-ugrilaisten kansojen perinteistä ja historiasta, joten Uraalin kaiku täyttää aukon sivistyksessä. Toisaalta näyttelyssä on myös paljon tuttua: kansallispukujen arvokkuus, kaskeaminen ja eläimiin liittyvät uskomukset herättävät samastumisen kokemuksia.

Uraalin kaiussa on nimensä mukaisesti vaikuttavasti äänimaisemat, jotka on toteutettu sekä sisällöllisesti että teknisesti upeasti. Lapsille ja lapsekkaille aikuisille löytyy hauskoja interaktiivisia härveleitä (joita tietysti kaikkia kokeilimme) ja tiedonjanoisille perinpohjaisia tekstejä aiheesta kuin aiheesta.

Vaihtuvassa näyttelyssä avasi juuri Ise tehtud Eesti ’Itse tehty Viro’, joka kertoo 90-luvusta Virossa. Ise tehtud Eesti on mahtava nostalgiatrippi 90-luvun lapsille asioihin, joita jonnet ei muista.

20181004_163924
Juha muistaa, miten piirtoheitintä käytetään.

Hauskuuden rinnalla on vahvana vakavampi puoli. Näyttely tuo esiin suomalaisille vieraan 90-luvun, jossa neuvostomiehityksen loppuminen näkyy kaikessa työpaikoista viihteeseen. Itsenäistymisen, joka tuo mukanaan vapauksia ja mukavuuksia, jotka olivat meille lama-aikanakin itsestäänselviä.

20181004_162235
Riipaisevan vaatimattomia joululahjatoiveita 90-luvun virolaislapselta. ’Rakas joulupukki, tahdon kovasti puunuken tai dinosauruksen, kumpi vain on halvempi.’

Toinen pysyvä näyttely Kohtumised (Kohtaamisia) kertoo virolaisten arjesta kivikaudesta 90-lukuun. Kohtaamisia ehdimme vilkaista vain nopeasti, koska museo meni kiinni. Meille käy aina näin: kierrämme museota sulkemisaikaan asti eikä silti ehdi katsoa kaikkea. 😀

Tagurpidi maja oli hauska ja hieman pyörryttävä. Toteutus on mahtava, ja museo iskee täydellisesti nykypäivän instagrammableart-kulttuuriin. Katsokaa vaikka näitä veikeitä kuvia!

20181004_15254020181004_15264220181004_151400_012_0120181004_152817

Museoreissun jälkeen käytiin syömässä, ja ravintolaan kävellessä se ajatus jo tuli: kohta Juha lähtee, kohta pitää taas hyvästellä. Yhteiset ystävämme tietävät, että emme todellakaan ole mikään etäinen pariskunta, vaan olemme yhdessä aina ja koko ajan kuin vastarakastuneet. En vain ikinä kyllästy Juhan seuraan. Jos teemme asioita erillään, se johtuu yleensä käytännön syistä. Kuten vaikka siitä, että toinen on ulkomailla.

Viikko yhdessä on onneksi niin pitkä aika, että sitä ei tarvitse koko ajan miettiä, vaan ehtii hengailla, katsoa telkkaria ja paijata kissoja ihan normaalisti. Mutta silti liian lyhyt! Onneksi pian reissaan taas Suomeen ystävän häihin.

Getting around in Tartu

Time for an English post again! Here are some tips on how to get from A to B in Tartu.

On foot

Tartu is a compact and beautiful city, so walking is a great option for getting to your location and seeing the city at the same time. And drivers are so polite (compared to Finland at least)! Even Mercedes and Audi drivers give way to pedestrians.

When it gets dark it is wise to use a reflector so you’ll be visible in the dark. Many companies and non-profits give them for free. You can also buy them in every supermarket or find a fancy design one from local craftspeople.

By bus

Tartubus

The bus system in Tartu is practical and the tickets are cheap. If you stay even for a couple of days, I recommend buying a bus card. Tickets cost 1,5€ when bought from the driver in cash, but with the card one ride is only 0,83 cents. The card costs 2€, so it pays off to get one even if you are going to take only three rides. You can get the bus card at Rimi, Selver and Prisma supermarkets, R-kiosk-booths, Omniva post offices or at the bus station (Turu street 2).

A couple of things to keep in mind while traveling by bus. First, the buses won’t stop at the bus stops automatically. You have to press the stop-button. This is no news to Finns or people who have traveled in Finland, since we have the same practice. However, Finns should keep in mind that distances between the bus stops can be quite long unlike in Turku, where you can usually see the next bus stop when you get off from the bus. So remember to press that stop button!

Plan your ride with the route search (works best on Firefox) and find more info on the bus tickets here.

By bike

I have bought a used bicycle and enjoyed the freedom that comes along the two tires. Cycling in Tartu is safe and handy, but so far. There are proper bike racks almost everywhere. In the city center bike racks are also street signs: Küüni is a street near city hall. It is forbidden to cycle on sidewalks but there are plenty of bike lanes to ride your bike on.

tartuonfoot

By taxi

In Finland I practically never ride taxis, but I have ordered a taxi with the Taxify app in Tartu a couple of times. I can happily recommend it. You download the app here and mark on the map where you are and where you would like to go. The app finds a driver near you, and tells you who your driver is, when they are coming and what is the license number of the car. You can pay by card or directly to the driver by cash.Super handy for tourists, because you don’t have to spell the name or street of your location. Just sit down and relax!

From the Finnish point of view the taxis in Tartu are very cheap: around 3–8€ per trip. There are some shams, but majority of taxi drivers (Taxify or otherwise) are honest. You recognize an honest driver from a clearly visible price list.

By car

The last time a drove a car myself was in June 2015, but nevertheless a couple of words since we traveled by car with Juha. From the passenger seat traffic seems light and safe. The many one-way streets might cause problems for some people by which I naturally don’t mean us… So find yourself a better navigator than me, and you’ll be fine! We used the mobile parking, which was convenient but unfortunately it only works with Estonian mobile number.

Pizzakokki luuli kodittomaksi ja muita tarinoita viron puhumisesta

Mua oli etukäteen varoiteltu, että voi olla vaikeaa päästä käyttämään viron kieltä, koska varsinkin täällä yliopistokaupungissa puhutaan niin hyvää englantia. Pelkäsin, että  virolaiset saattavat olla väärällä tavalla huomaavaisia niin kuin suomalaisetkin – vaihtavat englantiin heti, kun huomaavat, että toisen kielitaito ei ole kovin hyvä. Näin kielenoppija ei pääse koskaan harjoittelemaan, eikä se kielitaitokaan sitten kehity.

Onneksi mitään sellaista ei ole tullut vastaan! Olen onnistunut toimimaan viroksi melkein kaikkialla – ravintoloissa, kaupassa, yliopistolla, kaupungin virastossa, poliisiasemalla, postissa, apteekissa… Olen tosi ylpeä itsestäni, että olen uskaltanut rohkeasti puhua ja tullut jopa ymmärretyksi. Melkein aina.

Heti ensimmäisinä päivinä jouduin kohtaamaan yhden pahimmista vieraan kielen puhumiseen liittyvistä peloistani: hostellissa asuessani heräsin puoli yhdeksältä siihen, että kissanruokalähetti soitti, milloin hän voi tuoda pakettini. Yritin puoliunessa etsiä viron kielen sanoja samalla, kun hain mieleeni kuvaa kalenteristani.

Mielestäni sovimme, että hän tuo paketin yhdeltä. Kaveri oli kuitenkin halunnut välttää väärinymmärrykset, ja hänen suomea puhuva ystävänsä soitti minulle myöhemmin varmistaakseen asian. Tästä en voi kyllä häntä syyttää, koska vasta heränneenä en osaa puhua suomeakaan. 😀

Viime viikolla menin ESN Tartun Welcome partyihin paikalliseen Club Illusioniin. Kokeneena juhlijana ajattelin, että ei sovi juoda halpoja drinksuja tyhjään mahaan ja kauaskantoisesti päätin syödä viereisessä Pizzapoisid pizzeriassa. Siellä oli hieman jonoa, mutta istuin odottamaan. Kun ihana kesäkurpitsapizza lopulta saapui, se olikin pakattu mukaan!

Kun kysyin, missä haarukat ja veitset ovat, pizzakokki totesi, että valitettavasti he ovat menossa kiinni 3 minuutin päästä. Kuvittelin katsoneeni Google mapsista paikan olevan kauemmin auki ja hämmennyin. Sopertelin jotain sen tapaista kuin mul ei ole kuskil kuhu sööma minna eli ’minulla ei ole mitään paikkaa missä syödä’. Tähän pizzakuski pokerinaamalla kommentoi viroksi, että eikö minulla ole kotia.

Selittelin siinä sitten, että koti löytyy, mutta hieman kaukana yökerhosta. Lopulta sain syödä pizzan pöydässä, kun lupasin olla tosi nopea ja olinkin. Pizza oli herkullista, mutta ensi kerralla taidan tilata sen kotiin. Joka minulla on, oikeasti.

Akateemisessa maailmassa olen toistaiseksi välttynyt suuremmilta väärinkäsityksiltä. Ensimmäiset vironkieliset luennot menivät jopa paremmin kuin olin osannut odottaa. Kielitiede on näköjään aiheena niin tuttu ja sanasto sen verran kansainvälistä, että ihmisten kuvauksia omasta tutkimuksestaan oli itse asiassa helpompi ymmärtää kuin odottamattomia kysymyksiä pizzeriassa.

Lemmikkien kanssa matkustaminen

Kissojen muutto Tarttoon alkoi tuntua itsestään selvältä aika pian vaihtopaikan saamisen jälkeen. En varmaan edes osaisi olla ilman kissoja pitkää aikaa. Niitä on hyvä halia, kun koti-ikävä iskee. Kissojen ottaminen mukaan mahdollistaa myös sen, että Juha voi reissata vapaammin tänne.

Mulla on siis kaksi kissaa, noin 10-vuotias maatias-norjalainen metsäkissa Donna ja 6-vuotias cornish rex Fiina. Kumpikaan kisuista ei ollut aikaisemmin tehnyt näin pitkää reissua, joten stressasin matkaa aivan valtavasti. Toivottavasti tästä postauksesta on apua kissojen tai muiden lemmikkien kanssa reissaajille!

Reitti oli seuraavanlainen: Turusta Helsinkiin kissat kulkivat autossa poikaystäväni Juhan kanssa, auto ajettiin Tallinkin laivaan ja sitten Tallinnan satamasta Tarttoon matka jatkui autolla. Valitettavasti en ehtinyt itse Turkuun hoitamaan kissojen pakkaamista, mutta tulin niitä laivalla vastaan. Kiitos vielä ystäville auton lainasta!

Tallinkilla Helsinki–Tallinna-laivoissa lemmikit voivat matkustaa kolmella tavalla:

  1. Autossa autokannella koko matkan ajan
  2. Laivan lemmikkihäkeissä
  3. Lemmikkihytissä

Valitsin vaihtoehdon 3, koska autokannella tai lemmikkihäkeissä ei olisi ollut mahdollista olla kissojen kanssa matkan aikana. Lemmikkihytti maksaa kolmisenkymppiä ja lisäksi joka lemmikistä pitää maksaa erikseen 13€. Ruotsiin matkustaessa lemmikkejä saa ulkoiluttaa ulkokannella (ja sieltä löytyy jopa jättimäinen kissanhiekkalaatikko!). Valitettavasti lyhyillä Helsinki–Tallinna-reiteillä kannelle ei kuitenkaan pääse.

En halunnut lentää kissojen kanssa, koska ajattelin sen olevan niille vielä stressaavampaa kuin laivalla ja autolla matkustaminen. Olen muutenkin pyrkinyt minimoimaan lentämisen ekologis-aerofobisista syistä. Vaikka reissu oli maitse pidempi ja sikäli kissoille ikävämpi, uskon, että ratkaisu oli kuitenkin oikea. Laivassa kissat pääsivät pois kopasta. Autolla matkustaessa taas oli mahdollisuus pitää taukoja, ja auto on kissoille valmiiksi tuttu ympäristö.

Turku–Helsinki-matkalla Juha piti yhden pysähdyksen ja mahdollisen laatikkotauon kissoille, mutta kumpikaan ei kokenut tarvetta vessakäynnille. Tallinna–Tartto-välin päätimme sitten ajaa suoraan, jotta pääsisimme nopeammin perille.

Kissankoppiin suihkutettiin matkan ajaksi Feliway-suihketta. Ilmeisesti se helpotti hiukan, koska hytissäkin kissat viihtyivät kopeissa. Mikään ihmelääke Feliway ei kuitenkaan ole. Autossa etenkin mankumiseen taipuvainen Fiina piti konserttia, kunnes ääni väsyi, ja aloitti sitten uudestaan. Donna tyytyi enimmäkseen hiljaiseen protestiin.

Lemmikkihytissä molemmat kissat olivat selvästi stressaantuneita kolmen tunnin kopissa kököttämisestä ja oudoista äänistä/hajuista vieraassa paikassa. Ruoka maistui, mutta kisut sähisivät ja tappelivat keskenään normaalia enemmän. Hytti vaikutti kuitenkin olevan mukavampi kuin koppa, kun siellä sai jaloitella ja kiipeillä ja olla sylissä.

Lemmikkihytissä ei ole kissojen hiekkalaatikkoa, joten väsäsimme sellaisen itse. Mun omanarvontuntoisille kisuille mokoma ei kuitenkaan kelvannut, vaan he mieluummin pidättelivät koko matkan. 😀

Sanottuani Fiinalle noin kymmenen kertaa, että ihan kohta ollaan perillä, olimme lopulta turvallisesti uuden kotimme pihassa ilman kolareita, oksennuksia tai protestipissoja. Seuraavana aamuna Donnalla oli hieman maha sekaisin reissusta, mutta muuten kisut sopeutuivat nopeasti uuteen kotiinsa. Nää on vähän sellaisia mammantyttöjä, että paikalla ei ole niin väliä, kunhan mä oon siellä.

Alku

Ensimmäiset kolme päivää Tartossa menivät intensiivisesti SLE:n (Societas Linguistica Europaea) kesäkoulussa tohtorikoulutettaville ja post-doceille. Oli mahtavaa pitkästä aikaa istua ja kuunnella hyviä luennoitsijoita ja lukea jonkun muun valitsemia artikkeleita!

Tuntui absurdilta, että tässä mä nyt muina tutkijoina oon kesäkoulussa uudessa kotimaassani, ja jään tänne, vaikka muut matkaavat kotimaihinsa. Vähän niin kuin olisi teininä jossain etelänmatkalla ja keksisi kaverin kanssa hauskan jutun että hei leikitäänkö, että me asutaan oikeesti täällä ja ollaan espanjalaisia.

Kesäkouluun voivat osallistua kaikki SLE:n jäsenet ja jäseneksi saavat liittyä muutkin kuin Euroopassa asuvat/työskentelevät. Matkat pitää maksaa itse, mutta majoituksen ja lounaat saa SLE:n puolesta. Oli hauskaa ja hyödyllistä, suosittelen lämpimästi!

Sain oman kämpän avaimet jo ensimmäisenä iltana, kun tulin Tarttoon. Olin helpottunut, ja ajattelin, että tähän mun kämppästressi vihdoin loppuu. Mutta ei. Alkaessani järjestellä kämppää ja omia tavaroitani, näin jotain lentävää ja tajusin heti, ettei se ole hyttynen.

Epäilin aluksi suurinta pelkoani eli jauhokoisaa, joka nimensä mukaisesti viihtyy kuiva-ainekaapissa ja pilaa elintarvikkeet. Rivakan googlaamisen jälkeen määritin perhoset vaatekoiksi. En siis ole ehtinyt hirveästi kirjoitella, koska yliopistolla käymisen ja virallisten asioiden hoitamisen lisäksi en ole juuri ehtinyt kuin siivota ja nukkua.

Vaatekoit eivät kai ole täällä Virossa juuri sen yleisempiä kuin Suomessakaan, mutta mulla vain kävi huono tuuri. Asunnon edellinen asukas oli 90-vuotias mummo, ja täällä on kaikenlaista luonnonmateriaaleista tehtyä herkkua niille. Tosin vastoin yleisiä luuloja vaatekoivat voivat syödä melkein mitä tahansa muutakin kuin villaa ja silkkiä, jotka ovat niiden herkkua.

Harmittaa pirusti, etten voi tehdä ruokaa uudessa kodissani enkä oikein edes uskalla ostaa tänne mitään ennen kuin olen varma, että ötököitä ei enää ole missään. Mulla on mielestäni aika korkea kynnys inhon tunteelle, mutta täytyy sanoa, että koiperhosten koteloiden löytyminen milloin mistäkin aiheuttaa kyllä inhonväristyksiä. Onneksi nyt löysin, mistä koit tulevat, joten ehkä niistä vielä päästään.

Täytyy sanoa, että alkuni täällä on ollut aika erilainen kuin ajattelin. Toisaalta äitikin sanoi, että aina sitä jotain vastoinkäymisiä on. Viikko sitten myös sain uuteen kotiini maailman söpöimmät tuholaistorjujat eli kissat. ❤ Donnan ja Fiinan matkasta Tarttoon lisää seuraavassa postauksessa!